Grunge-teinit

Olen 90-luvun nuori. En siihen aikaan tajunnut tätä, mutta jälkikäteen voin huvittuneena sanoa olleeni melkoinen grunge-teini tyylin peruskamoissa eli rikkinäisissä farkuissa, risoissa maihareissa tai tennareissa ja flanelli-paidassa, jota kuului pitää joko napittamatta t-paidan päällä tai huolettomasti vyötärölle hihoistaan sidottuna. Kannoin kitaraa joka paikkaan enkä kantanut huolta juurikaan mistään muusta kuin omasta henkisestä kehityksestäni.

Vaikkei GNR olekaan grungea, ei edes Seattlesta, eikä muutoinkaan järin mielenkiintoinen kuin hetkellisille räminäfiilistelyille, niin täytyy kertoa tämä hupaista tapaturma, joka sattui kun joskus 11-14-vuotiaana katsoin, että ompas Axl staili jätkä kun sillä on lippalakin alla huivi. Kokeilin heti samaa tyyliä ja sain naurut niskaani. Omasta mielestäni olin törkeän tyylikäs.

Tad Doylen uhkeat modot

TAD on bändi, joka perustettiin, kun ex-teurastaja Tad Doyle ja basisti Kurt Danielson tapasivat noutopöydän ääressä, ja jonka vehkeitä Nirvana lainasi Sliver-biisinsä äänittämiseen sillä aikaa, kun TAD oli aterioimassa.



Yllä olevasta videosta löytyy varsin muhkeaa meininkiä ja vaikka olenkin sitä mieltä, että tästä rasvalaatikko-biisistä on profeetallisuus kaukana, on tämä ehdottomasti pysyvän maininnan arvoinen kappale.

Suurimmaksi osaksi bändin lyriikat ovat tolkuttomia ja hyvin epälyyrisiä, mutta musiikissa hitosti fiilistä, sillä olihan bändi grunge-ilmiön ensimmäisiä havaintoja vaikka varsin metallipainotteisella otteella mätkivätkin menemään.

En ollut silloin Seattlessa, mutta minulla on silti ikävä sinne.

Ei matkan vaan merkintöjen alku.

Koska musiikkimaailmassa ristiretkeilevän ajatustyö on toisinaan hyvinkin lennokasta, on minun pakko koettaa aloittaa jonkinlainen musiikkiblogi, johon on helppo heittää pikaiset tai pidemmätkin hetken fiiliksistä.

Toivottavasti tästä ei tule ylimaallista paskanjauhantaa, koska mitä musiikkiasioihin tulee, olen toivoton snobi.