Minulla oli aikoinaan ja on tavallaan yhäkin, en vain enää tiedä missä, Roxetten Tourism-älppäri, joku satunnainen kokoelma ja Crash! Boom! Bang!-kasetti. Olen päätynyt olemaan luonteeltani sellainen tyyppi, etten osaa kovinkaan monesta genrestä kieltäytyä enkä siksikään häpeä myöntää ihailevani monia mehevää poppia tekevää bändiä.
Muistan kuunnelleeni Tourismia siinä samaisessa huoneessa, jossa koin UFO-elämykseni ja muutoinkin uskon eläneeni käänteitä tekeviä aikoja. Kavereilta sain lainaan kasetteja, joihin oli nauhoitettu sen ajan hittiballadeja huumoripopin perään, mutta minua kiinnosti enemmän nuo kummat albumit, joita muutamalla markalla kirpputoreilta löysin. Aloin ahmimaan populaarimusiikin kehityshistoriasta kertovia kirjoja ja siitä taisikin käynnistyä narkomaniani. Kiitos Roxettelle, että oli osaltaan työntämässä minua ristiretkeni harhailevalle polulle!
Näinä aikoina tuli myös CD-levyjen aikakausi ja olin riemuissani, koska valtaosa Lieksan kirjaston asiakkaista hylkäsi LP-osaston kokonaan ja minä sain koko valikoiman käyttööni. Saatoin huoletta palauttaa Jim Pembroken ja Janis Joplinin levyt, koska tiesin niiden odottavan siellä seuraavaa käyntiäni.
En aikoihin ole siellä käynyt, joten en tiedä vieläkö samat hyllyköt on olemassa vai liekö nämä taivaalliset tuotokset joutuneet poistomyynnin uhreiksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Joskus, kun olin ihan just saanut ajokortin ja oli tulossa syxy, muistan että Salovaaranpaskiaisen radio-ohjelmassa soitettiin Fingertips. Mixeimullaoositäny?! Se oli hyvä biisi.
Salovaara on varsin hyvä esimerkki ihmistyypistä, jonka kaltaiseksi en ikinä haaveilisi tulevani.
Fingertipsin nälkään täytyy sanoa, että onneksi on olemassa Youtube. Sieltä löytyy muutenkin kaikkea jännää Roxette-kamaa, joita ei koskaan silloin nuorempana nähnyt.
Lähetä kommentti